Piffin joukkueella Gaudeamus GP:ssä

Ajatus Gaudeamus GP -opiskelijoiden joukkuekisaan lähtemisestä alkoi vähän puoliläpästä, "nojoo, voisihan sinne lähtee kokeilemaan...". Kun saatiin Piffin verkostojen voimalla joukkue oikeasti kasaan, olihan sitä pakko ilmoittautua. Vielä päivääkin ennen huudeltiin kisavarusteista puolin ja toisin, kauhisteltiin kuinka jo viimeisestä ratsastuskerrasta on kulunut aikaa ja jännitettiinkin tietysti.

Leikkimielinen kisa ratsastettiin neljän hengen joukkueissa, joista kaksi menivät kouluosion (KN Special) ja kaksi esteet (70cm). Hevosia ei kellään ollut mukana, vaan ne arvottiin lähes-täysin-sattumanvaraisesti (pituus ja paino huomioiden) ratsastajien kesken.

Piffin joukkue

Janette ja Kingi, KN Special
Kouluradalle TÄYSIN vieraalla hevosella? Päätin että se täytyy ainakin kerran elämässä kokea - lopputuloksesta viis!

Saavuttuamme Vihtiin kävin tutustumassa kisaratsukseni arpaonnella osuneeseen Kingiin, joka osoittautui sporttiseksi ja lempeäksi hevoseksi. Henkilökunnan painokas neuvo ottaa mukaani kannukset sekä raippa hieman hermostutti: tulisieluisia hevosia ratsastaneena muistelin käyttäneeni raippaa hevosen eteenpäin ratsastuksessa varmaankin viimeksi vuonna 2011.. Verryttelyssä seikkailufiilikseni karisi kierros kierrokselta: hevonen kyllä teki mitä pyysin, mutta ei ollut millisekunttiakaan alla, avuilla, tai liikkunut läpi selästään. Emme kertakaikkiaan ymmärtäneet ratsuni kanssa toisiamme.

Huolimatta suunnattomasta halusta hiipiä hevoseni kanssa takaisin talliin ilman suoritusta ratsastin radalle. Suoristaessani hevoseni kohti tuomaria yllättäen löysin sen: rennon, onnellisen fiiliksen , innostuksen tunteen siitä, että pääsen taas pitkästä aikaan kisaamaan, sekä luottamuksen siihen, että parhaani tekeminen riittää. Ratsastin teknisesti huonon radan, mutta hymyillen.

Kolmantena lähtövuorossa olleena minulla oli huikeasti aikaa seurata muiden suorituksia ja kannustaa muuta joukkuetta. Ihanan päivän kruunasi Piffin yllätyssijoittuminen kolmanneksi: rusetin kanssa oli helppoa hymyillä lisää. Kiitos vielä ihanalle joukkuelle, hevosille ja järjestäjille!

Janette ja Kingi

Anni ja Nova, KN Special
Ennen h-hetkeä olin itsevarma; kyllähän tästä selvitään hyvin. Matkalla kisapaikalle en ollutkaan enää niin varma, jännitys yllätti kylmähermoisenkin. Ratsun nähtyäni mieli vähän rauhoittui - varmajalkaisen oloinen, leveärunkoinen ja leppoisa Nova vaikutti siltä, että siinä selässä kyllä pysyy kuin täi tervassa. Sain hyvät neuvot tallihenkilökunnalta, ja verkassa oli vielä paikalla Novan vakkariratsastaja, joka kertoi hyviä neuvoja. Nova oli reipas, mutta vaati myös tiukkaa ratsastamista pysyäkseen avuilla. Verkassa homma tuntui toimivan ainakin hetkittäin ihan mukavasti, yhteistyössä, molemmin puolin myödätenkin.

Mutta kun päästiin maneesiin, homma levisi käsiin. Varmaan oli se oma jännitys, mikä hallitsi siinä vaiheessa, ja tarttui hevoseenkin. Talsittiin ympyrää p*skanjäykkinä ja odotettiin sitä vastenmieliseltä tuntuvaa käskyä kouluaitojen sisälle. Siinä vaiheessa kun tajusin, että stressi on turhaa ja mitään taikoja ei ole enää tehtävissä, annoin vaan mennä. Rennosti, menee niin kuin menee. Siitä huolimatta, että näytin varmaan perunasäkiltä yrittäessäni istua keskiravissa ja olin opetellut radankin väärin (samalla sekunnilla, kun tuomari siitä mainitsi, sain flashbackin että tämä on tapahtunut KN Specialin kanssa aikaisemminkin), homma hoitui tasaisen varmasti pakettiin. Pysyin selässä ja oli kivaa - ensi kerralla ehkä voisi treenata vähän enemmän kuin ratsastamalla muutaman kerran kesän aikana... :-D

Loppuilta kului kuin siivillä toinen toistaan upeampia suorituksia seuraillessa - toisaalta vauhtia ja vaaratilanteitakaan ei puuttunut. Kisaillan päätteeksi puskista tullut Piffin kolmas sijoitus joukkuekisassa nosti fiilikset ihan uusiin sfääreihin. Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan!

Anni ja Nova

Elisa ja Doris, 70cm

Vaikka kyseessä oli leikkimielinen kilpailu, tuntui, että nämä kisat jännittivät enemmän kuin mitkään kisat oman hevoseni kanssa. Tämä johtui enimmäkseen siitä, että edellisestä kerrasta, kun olen edes yksittäistä estettä hypännyt muulla kuin omalla hevosellani, on kulunut ainakin kolme vuotta. Saati sitten siitä, kun rataa olen viimeksi hypännyt jollain muulla – laskeskelin siitä olevan yhdeksän vuotta! 

Kisa-aamuna hevosarvontojen selvittyä menin tietenkin heti katsomaan Vihdin ratsutallin sivuilta, mitä minulle arvotusta Doris-hevosesta sanotaan. Tämän kuvauksen perusteella arpaonni oli kerrankin suosinut: Dorista kehuttiin kiltiksi, joka näyttää osaamistaan erityisesti rataesteillä!

Tallille päästyämme menin tietenkin heti etsimään Doriksen tallista ja tekemään tuttavuutta sen kanssa. Melko isolta tämä 164-senttinen näytti, ainakin verrattuna omaan 150-säkäiseen arabiini. 

Jännityksestä kankeana pääsin vihdoin nousemaan satulaan, kun kouluosuus oli päättynyt ja esterata rakennettu ja kierretty jalan. Rata vaikutti sopivan korkuiselta ja melko helpolta (onneksi), vaikka sarjaeste oudolla hevosella toi vähän lisää jännitystä. Doris tuntui vielä isommalta selästä kuin maastakäsin! Kun ensimmäisen kerran nostin laukan, oikein järkytyin kuinka pitkä laukka tällä oli, ihan oikeasti varmaan kolme kertaa pitempi kuin omalla hepallani (poni varmaan kuvaisi paremmin). Automaattisesti yritin jotenkin alkaa lyhentämään tätä, ja tämän vuoksi parissa ekassa verkkahypyssä oli ongelmia, kun toin hevosen esteelle niin, että se joutui ottamaan puolikkaan askeleen ennen hyppyä. Tällaiset huonot hypyt eivät ainakaan helpottaneet jännitystä.. :D Tosin jännitystä laimensi se, että tämä hevonen ei ainakaan kiellä vaikka lähestyminen ei olisikaan paras mahdollinen.

Kohta olinkin jo radalla, sillä vuoroni oli jo toisena. Olin suunnitellut tulevani ensimmäiselle esteelle vasemmasta kierroksesta, mutta kun näin että edellinen ratsastaja lähti oikeasta kierroksesta, minäkin päätin tehdä muutoksen suunnitelmiini. Tää oli kyllä huono idea, olisi vaan pitänyt tulla samalla tavalla kuin miten rataan tutustuessa suunnittelin. Niinpä toin hevosen melko huonosti ekalle esteelle, mutta luotettavan hevosen ansiosta selvitin sen puhtaasti. Pari seuraavaa lähestymistä sujui ihan hyvin, mutta sarjalla taas itse säädin jotakin turhaa. Tosin tämäkin meni puhtaasti, kiitos hevosen! Kohta tajusinkin olevani uusintaradalla, ja siinä vaiheessa jännityskin katosi kokonaan ja ratsastin paljon rennommin. Tähän loppurataan olenkin todella tyytyväinen, kaiken lisäksi kun sekin meni vielä puhtaasti! Oli tosi huippu tunne maalilinjan jälkeen, kun tajusin, että menin vieraalla hevosella puhtaan radan!!

En olisi kuitenkaan uskonut, että tämä riittäisi esteosuuden toiseen sijaan! Ja kun tähän vielä lisätään joukkuekisan 3. sija niin ei olisi kyllä reissu voinut olla paljon onnistuneempi. Ensi vuonna innolla uudestaan ja lähdetään vielä kirkastamaan saavutuksiamme ;)

Elisa ja Doris

Vivika ja Remos, 70cm

Osallistuin esteosuuteen hetken mielijohteesta. En ole ollut hevosen selässäkään suunnilleen vuoteen, mutta ratsastuskokemusta minulla kyllä on paljon ”selkäytimessä”. Kisat jännittivät minua aivan kauhean paljon ja kun kuulin ratsuni (eestinhevonen), olin aivan järkyttynyt. En ole tottunut ratsastamaan muilla kuin puoliverisillä joten ratsastukseen tuli sisältymään extrajännitystä tämänkin takia. 

Hevonen vaikutti kiltiltä ja tavalliselta. Verkassa käänsin hevosen pari kertaa pois esteeltä kun huomasin, että askeleet eivät tule sopimaan. Minulla ei ollut mitään luottoa siihen, että eestinhevosratsuni voisi ylittää esteet epäoptimaalisista askelpaikoista. Verkanvalvoja kuitenkin sanoi minulle että ”Remos” on oikein luotettava kaveri, eikä minun tarvitse huolehtia askeleista, Remos kyllä hyppää (eikä kaadu nenälleen). Sitten otinkin aivan uuden asenteen ja ohjasin aina sen vain esteitä päin, harjasta kiinni ja silmät kiinni! Remos oli hyvin tottunut tähän tyyliin ja taiteili itsensä esteiden yli niin verkassa kuin itse kilpailussa.

Kilpailu meni hyvin, vaikka yksi este putosikin perusradalla. Olin niin helpottunut ja onnellinen kun rata oli suoritettu! Eestinhevosen päättäväisellä esteiden ylitys tyylillä pääsimme maaliin asti ilman onnettomuuksia. Olin tietysti kiitollinen Remokselle joka oli nähnyt paljon vaivaa radan kanssa ja tullut aivan hikiseksi. Kaikista onnellisin olin kuitenkin siitä, että itse uskalsin ja tein. Päätin aloittaa ratsastuksen taas säännöllisesti näin muutaman vuoden tauon jälkeen. Kaiken kaikkiaan kokemus oli siis mahtava!

Vivika ja Remos

Janette ja Elisa palkintojenjaossa